Kasvu, tuottavuus ja tehokkuus. Näiden termien ympärillä käytävä talouskeskustelu esitetään Suomessa usein arvoista vapaana, ainoana järkevänä suuntana. Todellisuudessa kaikki talouspoliittiset päätökset pohjautuvat arvoihin – saavatko hoitajat palkankorotuksen ja luonnonsuojelu lisärahoitusta, vai tuetaanko kymmenien ihmisten maakuntalentoja ja metsäteollisuutta?
Vallitseva konsensus jatkuvan talouskasvun tavoittelusta (talouspolitiikan päämääränä) sivuuttaa helposti sekä ympäristön kantokyvyn että kasvun sosiaaliset ulkoisvaikutukset. On kuitenkin hyvä muistaa, että tuottavuudella tai tehokkuudella ei ole arvoa itsessään, vaan ne toimivat päämäärien saavuttamisen välineenä. Päämäärämme maapallolla ei voi olla tuotannontekijöiden, luonnon ja ihmisten, loppuunkuluttaminen.
Kestävä talous on vaalikampanjani teema numero yksi. Näin on siksi, että meidän on pikaisesti löydettävä vaihtoehtoja nykyiselle kasvusta riippuvaiselle talousjärjestelmälle, joka on ekologisesti ja sosiaalisesti kestämätön. Nykyinen talousjärjestelmämme ajaa planeettamme kohti tuhoa kasvattaen samalla sosiaalista huonovointisuutta. Esimerkkejä tästä ovat työelämän alati koveneva tahti ja varallisuuserojen kasvu.
Keskustelu taloudesta on yksi politiikan vaikeimmista. Suomalaista talouskeskustelua määrittää tutkitusti vahva vaihtoehdottomuus. Leikkaukset, kestävyysvaje, kasvu ja kilpailukyky ovat tyypillisiä vaihtoehdottomuutta ilmaisevia talouspolitiikan keskustelunaiheita. Toiseksi, yhtä ainoaa vaihtoehtoa markkinoiva talouskeskustelu määrittyy pitkälti uusliberaalin talousideaalin mukaan. Tämä tarkoittaa, että rationaalisina ja puolueettomina esitettävien talouden korjausliikkeiden eriarvoisuutta lisäävät ja heikoimpien asemaa heikentävät vaikutukset usein sivuutetaan.
Talouskeskustelun vaihtoehdottomuus ja talouspoliittisten päätösten epätasaisesti jakautuvat yhteiskunnalliset vaikutukset ovat kuitenkin vaarallinen yhdistelmä. Vaihtoehdottomana esitettävä talouspolitiikka vaikuttaa meihin kaikkiin, mutta eri tavoin. Tämä tulee tuoda avoimesti esiin talouskeskustelussa. Esimerkiksi julkisiin palveluihin kohdistuvat leikkaukset veronkiristysten sijaan lisäävät eriarvoisuutta ja epätasa-arvoa. Valtiovelan taittamiseks tehdyillä leikkauksilla koulutukseen ja terveydenhuoltoon on merkittäviä, eriarvoistavia vaikutuksia.
Pitkällä aikavälillä tällainen taloudenpito heikentää suomalaisen yhteiskunnan kriisinkestävyyttä. Vaikka Suomi on kansainvälisillä mittareilla maailman vapaimpia, vakaimpia, rikkaimpia ja onnellisimpia maita, vaalikeskustelujen perusteella luvassa on pelkkää synkkyyttä ja kurjuutta. Ei inspiroivia tulevaisuusvisioita, ei valoisia näkymiä.
Merkittävin vaihtoehdottoman talouskeskustelun ongelma on kuitenkin ilmasto- ja ympäristönäkökulman puute. Luonto luo talouden ja ihmisen toiminnan pohjan, mutta talousjärjestelmämme pyyhkii luonnon kantokyvyllä pöytää mennen tullen.
Vuonna 2019 suomalaiset kuluttivat luonnonvaroja Euroopassa eniten, noin 29,5 tuhatta kiloa per henkilö. Samanaikaisesti hollantilaisten materiaalijalanjälki oli 7500 kg / henkilö. Lisäksi suomalaisten hiilidioksidipäästöt ovat edelleen noin 10 000 kg per henkilö. Henkilötasolla kestävä materiaalijalanjälki on 8000 kg/vuosi, ja hiilidioksidipäästöt noin 2000 kg CO2/vuosi.
Suurimman kysymyksen pitäisikin olla: miten mahduttaa talous planetaarisiin rajoihin niin, että se on myös sosiaalisesti oikeudenmukaista? Jos talouskeskustelua käytäisiin tästä näkökulmasta, avautuisi eteemme liuta uudenlaisia pohdittavia asioita, kuten:
- Miltä näyttää kestävä elinkeinorakenne?
- Millaisia investointeja tarvitsemme suomalaisen elinkeinorakenteen ja energiatalouden uudistamiseen?
- Miten tuemme yrityksiä uudistumaan?
Talouspolitiikan näennäistä vaihtoehdottomuutta on jo tarkasteltu kriittisesti maailmalla. Vaihtoehtoja tarjoavia malleja ovat esimerkiksi donitsitalous, hyvinvointitalous ja kohtuutalous, jotka auttavat priorisoimaan talouden päämääriä niin, että talous tuottaa hyvinvointia laajasti ja ympäristön kannalta kestävästi. Puran näitä keskusteluja tulevissa blogiteksteissäni.
Päähuomio on, että käsillä on toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan verrattava rakenteellisen muutoksen tarve, sillä tarvitsemme ripeitä päästövähennyksiä ja panostuksia hyvinvointiin. Tämän valossa yksipuolinen keskustelu menoleikkauksista on mielikuvituksetonta, laiskaa ja vastuutonta.
Pelkkien leikkausten sijaan meidän tulee keskustella siitä, miten voimme vauhdittaa investointeja uusiutuvaan energiaan ja kiertotalouteen. Tulisiko meidän irtaantua jatkuvasta talouskasvusta? Miten valtion taloutta voisi mitata niin, että mittarit kuvaavat hyvinvointia ja onnellisuutta paremmin kuin BKT?
Vaikka haaste on suuri, uskon muutoksen olevan mahdollinen. Talouden kokonaiskuva tulee hahmottaa nykyistä laajemmin ja vivahteikkaammin. Ensimmäinen askel on asettaa valtion talouden mittarit tarkastelemaan hyvinvoinnin toteutumista ja ekologista kestävyyttä vaihtoehtoisten talousmallien mukaan.
Jos emme ratkaise ilmastonmuutosta ja luontokatoa, millään menoleikkauksilla tai kilpailukyvyn kasvattamisilla ei ole väliä.